Joinakin päivinä on uskomattoman hankalaa elää tässä yhteiskunnassa. Tarkoitan lähinnä kaikkia niitä oletuksia ja paineita, joita jatkuvasti niskaamme syydetään. Ole vanhemmille mieliksi, hoida koulu hyvin arvosanoin, hanki mies, lapsia, loistava palkkainen ammatti, ole hyvännäköinen, hyvässä kunnossa ja elä terveellisesti. Tiedostan ne, mutten osaa jättää niitä aina huomiotta. En halua yrittää sovittaa itseäni noihin normeihin, vain siitä syystä että pitäisi. Miksi pinnistelen pitkän matikan, fysiikan ja kemian parissa? Voiko se johtua siitä, että olen sisäistänyt jonkun hölmön länsimaisen ajatusmallin, jonka mukaan nuo aineet ovat ylivertaisia, jotenkin parempia kuin muut? Kaksi vuotta lukioa takana ja nyt vasta ymmärrän, että en ehkä haluakaan enää taistella ja tuntea huonommuutta. Koulu on paikka, jossa kilpailu on loputonta: paras kurssiarvosana, parhaat numerot, stipendit, vääjäämättä lähestyvistä yo-kirjoituksista puhumattakaan. En halua että elämänikin on kilpailua. Haluan, että ainoa kilpailu jota käyn, on kilpailu itseäni vastaan. Itseäni varten.
Törmäsin tässä selaillessani artikkeliin Meeri Koutaniemestä, joka sopi tämän aamupäivän ajatuksiini vähän liiankin loistavasti. Lukekaa se. Muuten, edellinen postaus on erästä tunnetta kuvaava kuvasarja. En keksinyt tunteelle nimeä, mutta tätä tekstiä kirjoittaessa kuitenkin tunnen sen.
