Norja ja vuorenhenki

Sunnuntaina lähinaapuruston ihmiset järjestivät päivän patikointiretken ylös vuorelle. Kymmenen aikuisen, viiden lapsen, kahden koiran ja yhden hevosen muodostama konkkaronkka lähti kuumana loppukesän päivänä kohti vuoren huipulla sijaitsevaa pientä mökkiä. Oloni oli kuin olisin tupsahtanut keskelle jotakin Astrid Lindgrenin satukirjaa. Ympärillä soljui Norjan kieli ja sandaalieni läpi varpaita pääsi vilvottamaan vuoristopuron vesi. Välillä näkökentän rajoilla vilisti lampaita, joiden kaulassa roikkuvat kellot kilisivät askelten tahdissa.

Puiden oksat oli päällystetty naavalla.

Norjan kuvia löytyy vielä, mutta se kertonee jotakin aikatauluistani, että olen nyt viettämässä ensimmäistä viikonloppua Forssassa koko kolmen kuukauden aijalta. Helsingissä on järjestöpuuhat, Porissa ne tärkeimmät ihmiset. Huolimatta siitä ja muista hetkittäisistä epävarmuuksista, minusta tuntuu, että olen vihdoin päässyt niiden asioiden äärelle, joista olen aina haaveillut. Se on huikeaa.

Tromsø, Norja

Palataanpa vielä hetkeksi loppukesän tunnelmiin. Keskiviikkona minut vietiin katsastamaan Tromssan kauounki. On aivan erilaista olla vieraassa kaupungissa, kun mukana on paikallisia! Sain henkilökohtaisen Tromssa opastukierroksen. Kiertelimme keskustassa, minä ihailin ihania vanhoja puutaloja ja kaupungin ympärille piirtyviä vuoria. Söimme pienessä ravintolassa lounasta ja marketista ostettuja mehujäitä. Päivän päätteeksi kiipesimme maisemavaunun kyytiin, joka hinasi meinät ylös kukkulalle tarkastelemaan kaupunkia hieman eri näkövinkkelistä.

Ihana katsella näitä auringontäyteisiä matkakuvia, kun ulkona riehuu harmaa sademassa. Onneksi on peittoja joiden alle kääriytyä ja kirjoja joita lukea. On uusia tuttavuuksia, koulukiireitä ja järjestöpuuhia. Matkakuluja ja vegaanijuustoa. Kaikkea ihan sopivissa määrin.

kuulumisia ja kruunuvuoriseikkailuja

Viime aikoina on tapahtunut hurjasti. Koulussa viiletetään eteenpäin niin, etten oikein osaa edes arvioida pidänkö siitä. Pidän ja en pidä. Kaipaan enemmän teoriaa ja vähemmän ryhmätöitä, mutta toisaalta tämä opettaa. Pohdin haenko yliopistoon ensi keväänä vai kolmen vuoden päästä. Toisaalta teemme paljon kenttäretkiä ja kuten ensimmäisestä kuvakollaasista näkyy, välillä ruokatauoilla pystyy karkaamaan autiotaloihin. Tämä yksilö kökötti jossain Hämeenlinnan lähettyvilllä.

 Koulun lisäksi olen aktivoitunut järjestötouhuissa ihan toden teolla. Olin ensin animalian kouluvierailijakoulutuksessa, sitten Maan Ystävien. Työskentelin vapaaehtoisena taannoisilla "Viisas Elämä" -messuilla ja ylitin itseni monta kertaa. Lisäksi murustin kirppiskenkäni ympäri Tamperetaloa. Osallistuin elämäni kolmanteen mielenosoitukseen. Kävin acrojooga -kurssin kummallisista "envoimennäsinnekunenosaamitäänjaolenliianlihava" -ajatuksista huolimatta. Olen muutenkin keksinyt sopivimman tavan ylittää tuollaiset hetken ulkonäkökauhut kysymällä itseltäni, että kuka näistä minun ajatuksistani hyötyy. Yleensä vastaukseni kuuluu: "en ainakaan minä" ja "kapitalismi". Kummasti parempi fiilis tuon oivalluksen jälkeen.

 Kotona yksiössäni, jossa on mummun vanhat matot ja oranssit kirppisverhot, olen puolestaan heittänyt täysin laiskaksi. Laitan kyllä ruokaa, mutta lykkään tiskaamista ja pyykin pesua niin pitkälle kuin mahdollista. Sotku kasaantuu pöydille ja tuolinkarmeille vaatepinoina. Käytän aikani mielummin lukemalla ja snäppäämällä (tunnukseni on "rakkautta", sieltä löytyy tasaisin väliajoin rantteja ja autiotaloja).

Kiasmassa on parhaillaan esillä Jani Leinosen Tottelemattomusskoulu. Se on huikea. Kannattaa olla tottelevainen ja mennä katsomaan se. Ai että. Toinen suositukseni on tsiikailla Docventuresin keskiviikkodokkarit.

Viime lauantaina MY:n kaivostoiminta-aiheisen kouluviearilijakoulutuksen jälkeen minulla oli nelisen tuntia luppoaikaa Helsingissä ennen bussiin kiipeämistä. Jalkani johtivat kuin itsestään jo tutuksi käyneilla metro ja bussireiteille, joiden määränpäänä oli Kruunuvuori. Hassua huomata, että siitä on lähes päivälleen vuosi, kun siellä viimeksi vierailin. Silloin oli jo lunta maassa. Nyt potkin kahisevia lehtiä ja nautein auringonsäteistä. Laskin kolmen talon palaneen maan tasalle, ja yhden, viime kerralla vielä asutun talon, olleen antaneen periksi. Kruunuvuori valtaa tilaa, rikkoo aidat, valtaa talot ja ihmisten sydämet. Autiotalojen muistutus siitä, ettei mikään ole pysyvää, käy minuun joka kerta.  

Seikkailin alueella usean tunnin ja lopulta asetuin risti-istuntaan kylmälle kalliolle banaanein ja omenin varustautuneena. Aurinko laski värjäten taivaan liekkimereksi Helsingin syttyvien valojen ylle. Suomenlinna syleili merta, jonka horisontissa risteilylaivat kuljettivat ihmiselämää. Minut valtasi ihmeellinen riemun ja surumielisyyden sekoitus. Seikkailunhalu. Seikkailunriemu.

Syksy heittelee minua. Heittäydyn.

Norjan alkufiiliksiä

Illalla seitsemän maissa Norjan aikaa saavuin workaway hostieni hoiteisiin. Anita ja Ivan toivottivat minut tervetulleeksi ja esittelivät minut tyttärelleen sekä Espanjasta tulleelle toiselle workaway-työntekijälle. Tilalla oli kokonainen 27 kappaletta alpakoita, kymmenisen kanaa sekä muutama kukko, kaksi koiraa, kaksi kissaa ja kaksi kania. Paikka oli uskomattoman kaunis. Ainakin meikäläiselle, tasaisten pinnanmuodostumien alueella kasvaneelle kakaralle, vuorien jo itsessään vuorten näkeminen oli elämys. Lisäksi talo oli viidenkymmenen kilometrin päästä Tromssan keskustasta hyvin rauhallisella alueella, jossa autojakin kulki ohi vain harvakseltaan.

Saapumista seuraavana päivänä tutustuin tarkemmin ympäristöön ja eläinkuntaan. Alpakat oli keritty hiljattain ja Anitan kanssa puhdistimme muutaman säkillisen villaa roskista. Tein spagettia ja paistoin vihanneksia, luin kirjaa ja tunsin oloni kotoisaksi. Vuorten hiljainen ylevyys ja liikkumattomuus sai oloni rauhaisaksi. Oi ihana kiireettömyys.

Kanat saivat yleensä olla vapaana pihamaalla, mutta hiljattain kylässä oli käynyt kettu, joka oli tappanut useamman kanan. Siksi kanat pidettiin nyt poikkeuksellisesti sisätiloissa.

Tämä 10 kuukautta vanha neitokainen on Elsa, tietysti nimetty Frozen elokuvan mukaan.

Vielä löytyy Norjan matkamuistoja 800 kuvan verran. Mutta voiko tuollaisiin maisemiin kyllästyä?

matkalla Norjaan

Interreilimuistot tulvivat mieleeni, kun otin yöjunan Tampereelta Rovaniemelle. Yöjunissa on sellaista unisen usvaista taikaa. Ihmiset haukottelee, ummistaa silmänsä, nukkuu hassuissa asennoissa, ympärillä kuulee eri kieliä ja hetken sitä on kotonaan huimaa vauhtia eteenpäin hytkyvässä junassa. Vieressä istuva ranskalainen poika luki Echart Tollea ja meikäläinen mutusteli iltapalaksi raakapatukkaa. Peittelin itseni jättikokoisen huivin sisään päästä varpaisiin ja tunsin oloni koteloituneeksi toukaksi. Yöllä heräsin joka kerta, kun juna pysähtyi. Aamulla olo ei ollut kovin perhosmainen, mutta perillä Rovaniemellä oltiin yhtä kaikki, ja seuraavana seikkailuna oli löytää oikea bussi.

Ja löytyihän se! Seuraavat yksitoista tuntia sitten istuskelin ihastelemassa Lapin helteisiä maisemia jääkylmäksi ilmastoidussa bussissa. Bongailin poroja ja luin Donna Tartin kirjaa Jumalat Juhlivat Öisin. Bussi teki puolen tunnin pysähdyksen Kilpisjärvelle, ja meikäläinen teki pikavisiitin jonkun paidattoman mökkiläisen pihalle (kyseisen mökkiläisen luvalla) ottamaan kuvia ja ihastelemaan järveltä avautuvaa maisemia.

Viimeinen kuva onkin sitten jo Norjan puolelta. Hassua ylittää joku keinotekoinen, näkymätön rajalinja, ja olla kokonaan toisessa maassa. Tulli pysäytti bussin, tutki ja kyseli, ja lopulta poisti yhden matkustajan puutteellisten papereiden vuoksi. Tarkastuksen johdosta olimme tunnin myöhässä aikataulusta mutta ystävällinen bussikuski kuljetti minut, viimeisen bussissa olijan, kiertotietä pysäkille, josta workaway hostini sitten tuli minut poimimaan. Jatketaan siitä seuraavassa merkinnässä.